Voiko hyväksyvä tietoinen läsnäolo vapauttaa vangin henkisesti ja parantaa paatuneen mielen? Katselin YLEn dokumenttia vankilan pahamaineisten vankien Vipasana meditaatio –kurssista. Seurasin traagisia kertomuksia elinkautisvankien väkivaltaisista teoista ja vaikutuin heidän pahoista teoistaan. Huomasin kuinka siristelin silmiäni, rypistelin otsaani ja inhon tunne värisytti mieltä heidän tekojensa vuoksi.
Mitä kurssilaiset kokivat kolmen viikon hiljaisuudessa 24h/vrk? He jokainen kohtasivat itsensä - valtavan ajatusmyrskyn; syyllisyyden, häpeän ja ahdistuksen voimakkaat tunteet sovittamattomien tekojensa ja elämänsä kärsimysten vuoksi. He kohtasivat ne vastusteluistaan huolimatta, kun joutuivat kuuntelemaan todellista itseään hiljaa itsekseen 12 hengen ryhmässä.
Dokumentin lopussa tulin tosi iloiseksi kahden vangin tulevaisuuden toivosta. He työskentelevät nyt vapaudessa opettaen nuorisoa väkivallan vastustajiksi? Olin ylpeä heidän onnistumisestaan ja kaikkien muidenkin henkisestä vapautumisesta suurista peloistaan. Hienoa, että meditaatiota aletaan arvostaa käytännön työkaluna, eikä henkimaailman mystiikkana. Heräsi hiukan sinisilmäinen, mutta toivo kumminkin…
Jotain merkittävää jäin dokumentista miettimään - IHMISYYTTÄ. Miksi vastustaessani väkivaltaa olen tuominnut vangit omassa ”tuomioistuimessani” – ei riittänyt vankilakaan, vaan vangit eivät olleet mielestäni edes ihmisiä? Mitä on ihmisyys ja voiko ihan ketä tahansa ihmistä kohdata ei-arvottavasti? Kuinka helposti unohdamme vangit vankilaan, kerjäläiset kadunkulman taakse, puliukot katuojaan ja muut epätoivotut ihmiset oman ”onnensa” nojaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti