Kuka on vankilassa?

Voiko hyväksyvä tietoinen läsnäolo vapauttaa vangin henkisesti ja parantaa paatuneen mielen? Katselin YLEn dokumenttia vankilan pahamaineisten vankien Vipasana meditaatio –kurssista. Seurasin traagisia kertomuksia elinkautisvankien väkivaltaisista teoista ja vaikutuin heidän pahoista teoistaan. Huomasin kuinka siristelin silmiäni, rypistelin otsaani ja inhon tunne värisytti mieltä heidän tekojensa vuoksi.

Mitä kurssilaiset kokivat kolmen viikon hiljaisuudessa 24h/vrk? He jokainen kohtasivat itsensä - valtavan ajatusmyrskyn; syyllisyyden, häpeän ja ahdistuksen voimakkaat tunteet sovittamattomien tekojensa ja elämänsä kärsimysten vuoksi. He kohtasivat ne vastusteluistaan huolimatta, kun joutuivat kuuntelemaan todellista itseään hiljaa itsekseen 12 hengen ryhmässä.

Dokumentin lopussa tulin tosi iloiseksi kahden vangin tulevaisuuden toivosta. He työskentelevät nyt vapaudessa opettaen nuorisoa väkivallan vastustajiksi? Olin ylpeä heidän onnistumisestaan ja kaikkien muidenkin henkisestä vapautumisesta suurista peloistaan. Hienoa, että meditaatiota aletaan arvostaa käytännön työkaluna, eikä henkimaailman mystiikkana. Heräsi hiukan sinisilmäinen, mutta toivo kumminkin…

Jotain merkittävää jäin dokumentista miettimään - IHMISYYTTÄ. Miksi vastustaessani väkivaltaa olen tuominnut vangit omassa ”tuomioistuimessani” – ei riittänyt vankilakaan, vaan vangit eivät olleet mielestäni edes ihmisiä? Mitä on ihmisyys ja voiko ihan ketä tahansa ihmistä kohdata ei-arvottavasti? Kuinka helposti unohdamme vangit vankilaan, kerjäläiset kadunkulman taakse, puliukot katuojaan ja muut epätoivotut ihmiset oman ”onnensa” nojaan? 

ONKO AIKA RAHAA?

AIKA ON RAHAA, sanotaan. Mutta kuinka paljon olemme valmiita siitä maksamaan? Käykö kaiken kiireen keskellä niin, että elämä vilahtaa ohi huomaamatta? Kehotus löytää kiireetön elämäntapa ja sen myötä tilaa todelliselle elämän kokemiselle on viisas neuvo. (10 ajatusta ajasta, Bodil Jönsson, 1999).

Miksei? Mikä takerruttaa ja viivyttää pysymään rutiiniradoilla ja elämän juoksuhaudoissa? Miksi on niin helppo sanoa ja päättää - ja kuitenkin käytännössä kaikki palaa pikku hiljaa entiselleen? Joku ihmeellinen näkymätön käsi kiskaisee lopulta kiireenkesyttäjä -kurssilaisen mukaansa ajan vilinään. Mikä kiireen hengessä innostaa ja kiihottaa kaikkia mukaansa?

Pääsin perimmäisten kysymysten äärelle haastaessani itseni viime huhtikuussa ”kodin kirkastus” –projektiin. Tajusin, ettei asunnossamme ole yhtään tyhjää paikkaa hyllyillä, laatikoissa, nurkissa… Kotimme oli…, on muuten osittain vieläkin… tavarahelvetti. Pyhien päätösten jälkeen roudasimme tavaraa urakalla pois ja tunsin itseni helpottuneeksi, onnelliseksi ja hyväksi ihmiseksi. Koti kirkastui ja mieli myös. Entä nyt? Miksi tavarahelvetti jatkuu? Mitä tapahtuu ajattelun, tunteiden ja toiminnan kohdalla, kun halutusta muutoksesta ei tule pysyvää?

Nyt, vuoden päästä tajuan, että työni on vasta alussa. Enkä tule pääsemään tässä helpolla. ”Pyhiä päätöksiä” tarvitaan paljon samaan suuntaan ja saman asian ympärillä ennen kuin toiminta alkaa sujua ja muuttua itsestään selväksi. Olemmeko eriytyneet omassa ajattelussamme käytännön työn tärkeydestä ja merkityksellisyydestä? Miten arvostamme työtä? Olemmeko tulleet riippuvaiseksi rahasta?